On viimeistään nyt syytä tarkastella, millaista julkista puhetilaa journalismi luo: mitkä aiheet nostetaan esiin ja miksi, kuka saa sanoa, kenen kielellä puhutaan ja onko keskusteluun osallistuminen turvallista. Samalla on etsittävä käytännön keinoja, joilla parannetaan julkisen keskustelun laatua.
Julkiseen keskusteluun osallistuminen on vaikeaa ja riskialtista. Ensinnäkin on vaikea tietää, missä julkista keskustelua nykyään käydään, lehtien palstoillako vai somessa. Jos haluaa tuoda ilmi itselleen tärkeän asian, mihin pitäisi kirjoittaa?
Toiseksi odotettavaa on, että kun suunsa aukaisee, aina joku ymmärtää väärin, pahastuu ja kääntää kaiken nurinkurin. Väittely kiertyy usein siihen, kenellä on oikeus sanoa mitäkin, kuka on vallankäyttäjä ja kuka uhri ja onko kirjoittaja oikean- vai vääränlainen ihminen.
Kolmanneksi pitää varautua seuraamuksiin: ”palaute” omasta keskustelunaloituksesta voi olla mitä vain ivailusta ja haukkumisesta uhkauksiin ja häirintään asti.
Nämä julkisen keskustelun ongelmat ovat tuttuja etenkin julkisuudessa jatkuvasti esillä oleville ihmisille, kuten poliitikoille. Aika moni kieltäytyy kunnallisvaaliehdokkuudesta (YLE) juuri sen takia, että sen hinta on liian kova. Miksi vaivautua käyttämään omaa aikaansa yhteisten asioiden hoitamiseen, jos kiitokseksi saa solvauksia ja jopa vainoa?
Kokoomuslainen Kirsi Piha ilmoitti taannoin vetäytyvänsä Helsingin pormestarikisasta mm. tulehtuneen ilmapiirin takia (HS). Havahduin pohtimaan, ovatko julkisen keskustelun ongelmat jo niin vakavia, että jopa politiikan ykkösrivin pestit lakkaavat kiinnostamasta.
Julkisen keskustelun ytimessä on toimija nimeltä journalismi – tai niin me toimittajat haluamme ainakin ajatella. Journalismi nostaa esiin keskustelunaiheita, marssittaa esiin puhuvia päitä, sytyttää ja sammuttaa kohuja ja kiistoja. Perinteisesti on ajateltu, että näin journalismin tehtävä on täytetty: keskustelua on herätetty ja seuraukset – mitä ne ovatkin – eivät kuulu journalisteille vaan jollekulle muulle, kuten poliitikoille. Mutta mikä on journalismin vastuu julkisesta keskustelusta silloin, kun se on vaikeaa tai ajaa osallistujansa jopa mahdottomiin tilanteisiin?
Perinteisesti journalismi on vakuuttanut vastuullisuuttaan korostamalla objektiivista tiedonvälitystä, faktojen oikeellisuutta ja vallan vahtikoirana toimimista. Samalla se kuitenkin usein sivuuttaa roolinsa vallankäyttäjänä, joka määrittelee julkisia puheenaiheita, puhumisen tapoja ja sitä kautta yhteiskunnallista ilmapiiriä.
Onkin viimeistään nyt syytä tarkastella, millaista julkista puhetilaa journalismi luo: mitkä aiheet nostetaan esiin ja miksi, kuka saa sanoa, kenen kielellä puhutaan ja onko keskusteluun osallistuminen turvallista. Samalla on etsittävä käytännön keinoja, joilla parannetaan julkisen keskustelun laatua.
Vähintä, mitä journalismi voi tehdä, on lakata palkitsemasta julkisuudella huonoa keskustelua, hyökkääviä argumentteja ja aiheettomia kohuja. Kärjistäen: kun joku julkkis möläyttää somessa jotain typerää, se ei ole uutinen, ellei siinä ole jotain uutisarvoista.
Käytännön keinoja rakentavan julkisen keskustelun käymiseen on kehitelty monissa tutkimushankkeissa ja erilaisissa vastuullisen journalismin uudistusliikkeissä. Esimerkiksi sovittelujournalismissa konfliktiherkkiä aiheita käsitellään tavoilla, jotka shokeeraamisen, moralisoinnin tai vastakkainasettelun sijasta kutsuvat pohtimaan monimutkaisia ilmiöitä, ilman paineita ottaa kantaa tai valita puoltaan. Konstit on lainattu ja sovellettu journalismiin dialogin, aktiivisen kuuntelun ja konfliktien sovittelun maailmasta.
Avain moniarvoistuvan ja polarisoituvan yhteiskunnan toimintakyvylle on taito sietää erimielisyyksiä ja käsitellä niitä nykyistä paremmin, etenkin julkisuudessa. Se ei ole helppoa. Monet ovatkin huolissaan “tahdomme-kuulla-kaikkia-osapuolia” -asetelmista, joissa journalismi pahimmillaan toimii ns. hyödyllisenä idioottina levittäen tahattomasti väärää tietoa ja vahingollista maailmankuvaa. Tästä keskusteltiin esimerkiksi silloin, kun Yle haastatteli etnonationalisteiksi esittäytyvää pariskuntaa.
Yksinkertainen keino käsitellä kiistanalaisia aiheita rakentavasti on kutsua hiljainen, vetäytyvä enemmistö taas mukaan keskusteluun. Psykologi Maaret Kallio sanoo kolumnissaan (HS) osuvasti, että ”pohtivampien, harkitumpien ja pehmeämpien äänien hiipuminen yleisestä keskustelusta on vakava menetys. — Tarkkailevat, havainnoivat ja hitaampia tulkintoja tekevät äänet voivat tuoda keskusteluun kaivattua juurruttavaa turvallisuutta.”
Mutta uskaltavatko ja haluavatko nämä varovaiset äänet enää osallistua? Samalla tavalla kuin demokratian on pidettävä huolta vaaleilla valittujen edustajiensa turvallisuudesta, myös journalismin on kannettava vastuuta julkiseen keskusteluun osallistujien turvallisuudesta.
Kuntatutkija Jenni Airaksisen sanoin: ”[Kuntien päätöksenteossa] vallan avaimet ovat niillä, jotka pystyvät yhdistämään erilaisia näkökulmia ja luomaan siltoja ihmisten välille sen sijaan, että polttaisivat niitä.”
Matleena Ylikoski on toimittaja ja väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa, tutkimusaiheena moniääninen journalismi. Kirjoitus on julkaistu alunperin sanomalehti Kalevassa 23.5.2021.
