Kirjoittaja on Venäjältä Suomeen paennut toimittaja, joka kirjoittaa oman ja perheensä turvallisuuden vuoksi nimettömänä. Julkaisemalla kirjoituksen Sopiva haluaa muistuttaa, miten tärkeää on jatkuvasti muistaa, että Venäjällä on paljon hyökkäyssotaa ja Kremlin propagandaa vastustavia ihmisiä. Kirjoitus on julkaistu myös englanniksi. Käännös: Noora Kettunen

Kun olin 8-vuotias, isoäitini puhui minulle Tšetšenian sodasta. Nuoresta iästäni huolimatta ymmärsin, että jotain pahaa oli tapahtunut. Mummini vihasi sotaa: sitä, että maamme tappoi tsetseenejä, jotka halusivat vain olla vapaita ja itsenäisiä.

Tullessani teini-ikään ymmärsin, että Venäjä halusi näyttää Tšetšenian avulla, mitä tapahtuisi, jos jokin muu Venäjän 21:stä itsehallintoalueesta joskus haluaisi itsenäistyä. Niistä jokaisella on oma etninen kansansa, kielensä ja kulttuurinsa minkä vuoksi ne näkevät itsensä perustavalla tavalla erillisinä Kremlin tavoitteista ja näkemyksistä. 

Ymmärsin silloin, että minun ei pitäisi uskoa kaikkea mediassa kuulemaani, koska minulla oli edessäni esimerkki, jolla oli itsenäiset mielipiteet: isoäitini. Hän seurasi niin propagandatelevisiota, sanomalehtiä ja radiota ja samaan aikaan myös riippumattomia medioita. Hän ei koskaan antanut itsensä tulla aivopestyksi.  Omalla esimerkillään hän opetti minua suhtautumaan kriittisesti kaikkeen, mikä näen ja kuulen, ja olen kiitollinen siitä. On todella tärkeää nähdä erilaisia näkökulmia, myös epämukavia. Niin voi nähdä todellisuuden.  

Pelko oman mielipiteensä sanomisesta on osa DNA:tamme.

Nyt aikuisena noudatan isoäitini ohjeita tiedostamattani. Vaikka hän oli eri mieltä presidentin politiikasta, hän ei jakanut mielipiteitään julkisesti: hän oli todistanut jo lapsena, kuinka hänen hänen “vääriä” kirjoja lukeneet sukulaisensa lähetettiin loppuiäkseen vankilaan. Pelko oman mielipiteensä sanomisesta on osa DNA:tamme. Koko maa peri tämän suunnattoman Vallan pelon.

Monet venäläiset miehet ovat joutuneet lähtemään maasta, koska heidät on pakotettu valitsemaan joko sotimisen eli tappamisen tai tapetuksi tulemisen ja kymmenen vuoden vankeustuomion väliltä. Minulla on ystäviä, jotka ovat paenneet Kazakstaniin, Etelä-Koreaan tai Kiinaan yksin tai perheidensä kanssa, jotta heidän ei tarvitsisi valita. 

Yksi luokkakavereistani on tälläkin hetkellä sotimassa ukrainalaisia vastaan. Ennen lähtöään hän kertoi minulle, että kun armeija tuli hänen ovelleen, hän ei tuntenut voivansa valita. Vankila ei tuntunut todelliselta valinnalta. Minun mielestäni hänen olisi ollut parempi mennä vankilaan kuin tappamaan viattomia ihmisiä pakotettuna siihen tai tulemaan itse tapetuksi. On ironista, että sotaan kiristämällä pakotetut pelkäävät niin paljon vankilaa mutta uskovat silti palaavansa kotiin taistelukentiltä. 

Minä en voinut enää jäädä Venäjälle sen hyökättyä Ukrainaan. Minusta tuntui, etten voinut enää hengittää. Vaiennetuksi tuleminen on kauhea tunne. Sen vuoksi moni on lähtenyt Venäjältä. Minulla on monia ystäviä, jotka eivät ole samaa mieltä tästä sodasta, mutta he eivät ole voineet lähteä eri syiden vuoksi. Heidän sydämensä vuotavat verta. 

Me emme ole pahoja, vaan uhreja omassa maassamme.

Vieläkin surullisempaa on, että niin moni eurooppalainen maa on kääntänyt selkänsä venäläisille, myös toisinajattelijoille. Kuten hyvin läheinen ystäväni Pietarista sanoo: me emme ole pahoja, vaan uhreja omassa maassamme.