Kun Aamulehden toimittaja Matti Kuusela paljasti elämäkerrassaan keksineensä joidenkin juttujensa yksityiskohtia, heräsi laaja kriittinen keskustelu journalismin rajoista, etiikasta ja vastuista. Myös meillä Sopivassa tapaus herätti tunteita, koska olimme antaneet Kuukauden juttu -tunnustuksen eräälle Kuuselan jutulle toukokuussa 2019. Kun juttuun haastateltu mies soitti meille, se sai pohtimaan, miten tärkeää juttujen kohteille on, että Kuuselan kaikkien juttujen totuudenmukaisuus arvioidaan ja jutut palautetaan, jos mahdollista.
Perjantaina 22.3. Aamulehti päätti poistaa verkosta kaikki Kuuselan kirjoittamat 551 juttua. Lauantaina 23.3. puhelimeni soi. Soittaja kertoi olevansa se henkilö, jota Kuusela haastatteli Sopivan aikoinaan palkitsemassa jutussa ”Perheenisä Timo, 49, tuntee seksuaalista vetoa alaikäisiin tyttöihin – nyt hän kertoo tarinansa, joka voi järkyttää herkimpiä lukijoita”. Tosin hän itsekin totesi minulle, ettei hänellä ole oikeastaan mitään keinoa todistaa olevansa tuo ”Timo”. Mutta koska tämä teksti ei ole journalismia enkä minä toimittaja, arvelen, että voin kuitenkin tuoda hänen argumenttinsa esiin pelkän luottamuksen varassa. Hän nimittäin otti yhteyttä juuri Sopivaan, koska ajatteli, että me olisimme oikea taho muistuttamaan, että Kuuselan juttujen poistamisella on myös se yksinkertainen negatiivinen seuraus, että niiden välittämät viestit ja kokemukset ovat nyt saavuttamattomissa.
Mies kertoi minulle käyvänsä yhä anonyymien seksiriippuvaisten vertaisryhmässä ja sanoi, että juuri tämä Kuuselan kirjoittama Aamulehden juttu oli tärkeä paitsi hänelle henkilökohtaisesti, myös koko heidän yhteisölleen. Hän alleviivasi painokkaasti, että ”siinä jutussa ei ollut mitään keksittyä, kaikki piti täysin paikkansa”. Niinpä hän kummeksui Aamulehden päätöstä poistaa kaikki Kuuselan jutut, kuin varmuuden vuoksi. Minulle jäi vaikutelma, että hän koki tulleensa jutussa oikeudenmukaisesti kuulluksi ja ymmärretyksi, ja juttujen poistaminen ikään kuin piilotti uudelleen tuon kokemuksen.
Puhelumme jälkeen maanantaina 25.3. Aamulehden toimituksen johto päätti palkata ulkopuolisen selvityshenkilön selvittämään tarkemmin Kuuselan juttujen sisältämiä sepitteellisiä kohtia, minkä seurauksena ainakin osa jutuista voitaneen palauttaa yleisön saataville. Torstaina 28.3. kerrottiin, että selvityshenkilöksi oli valittu tarinallisen journalismin asiantuntija ja tutkija Maria Lassila-Merisalo, jonka arvellaan saavan työnsä valmiiksi juhannukseen mennessä.
Saamaani puheluun peilaten Aamulehden päätös vaikuttaa oikealta ja tärkeältä. Juttujen näkyvyydessä tai näkymättömyydessä ei ole kyse vain yleisön mahdollisuudesta päästä arvioimaan ”kohutoimittajan” juttujen yksityiskohtia, tai Kuuselan elämäntyön säilymisestä tai katoamisesta, tai siitä, puolustaako journalismi instituutiona kyllin voimakkaasti omia periaatteitaan. Julkinen journalismikriittinen keskustelu on usein toimittajien ja tutkijoiden keskinäistä väittelyä ja vääntöä päätoimittajien vallasta ja vastuista. Yleisön ja juttujen kohteiden ääni tuppaa tällöin jäämään paitsioon. Minulle soittaneen miehen huoli ja närkästys muistuttaa, että journalismissa on onneksi kyse muustakin kuin journalismista ja toimittajista.
Voitte lukea itse Sopivan viiden vuoden takaiseen juttutunnustukseen liittyvän blogitekstin täältä. Siinä tuodaan esiin myös eettisiä pohdintoja, joiden lukeminen nykyisen kohun keskellä herättää ajatuksia. Kuusela esimerkiksi sanoi tuolloin minulle puhelimessa, että ”Juttua oli totisesti raskas ja vaikea tehdä. Vaikeuksia tuotti myös se, että käytän yleensä henkilöjutuissa paljon konkreettisia yksityiskohtia, jotka tuovat ihmisen lähemmäs lukijaa. Nyt niitä piti välttää viimeiseen asti.”
Kirjoitin tuolloin, että Kuuselan kainalojutussa avaamat eettiset pohdinnat ja omankin epävarmuutensa pohdinta olivat ”juuri sellaista journalismin läpinäkyvyyttä, joka auttaa lukijaa luottamaan journalismin periaatteiden toimivuuteen myös hankalissa aiheissa”. Vaikka tuo lause tuntuu nyt hieman kiusalliselta, samalla se muistuttaa niin ihmisten kuin asioidenkin monimutkaisuudesta ja rajojen sotkuisuudesta.
Mikko Hautakangas
