Olemme kiitollisia hyvästä vastaanotosta, jonka uudistunut keskustelutilaisuutemme Moniäänisen median kuumat perunat sai. Erityinen kiitos yhteistyökumppaneillemme Vikesille ja Median museo ja arkisto Merkille sekä kaikille osallistujille! 

Meitä saapui paikalle noin kaksikymmentä, eli juuri sopivasti, että mahduimme istumaan suureen piiriin. Yhdessä saimme aikaan moniäänisen ja rakentavan keskustelun, jossa syntyi monenlaisia uusia oivalluksia eli “ituja”. Tässä lyhyt tiivistys keskustelun kulusta:

Aloitimme keskustelun käymällä läpi uutiskirjeemme aihetta, eli uutisointia ja mediakohua, joka liittyi hämeenlinnalaisen koulun syrjintätapaukseen. Kyseessä oli tapaus, jossa uskonnottoman perheen lapsi joutui koulussa vasten tahtoaan osallistumaan hengelliseen konserttiin, minkä yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta totesi rikkovan uskonnottoman lapsen oikeuksia. Totesimme, että uutisointi aiheesta oli monin paikoin epätarkkaa, mikä osaltaan aiheutti uutisista seuranneen kohun. Keskustelua käytiin siitä, saako uskonto näkyä kouluissa, vaikka kiistan ydin ei ollut uskonnon läsnäolossa vaan siinä, miten vaihtoehtoiset tilaisuudet hoidetaan. Voit lukea tarkemman kuvauksen kohusta ja siitä seuranneesta julkisesta keskustelusta täältä. 

Dialogin aluksi jokainen sai tehtäväksi esittää kysymyksen, joka itseä aiheeseen liittyen (Miten uskonto saa näkyä suomalaisessa kulttuurissa ja miten siitä keskustellaan rakentavasti julkisuudessa?) on mietityttänyt. Jo alkukierros osoitti, että paikalla oli paljon eri katsomusten edustajia, ja osallistujien tulokulmat aiheeseen olivat moninaiset.

Mietimmekin, että uskonnon ja hengellisyyden lisäksi on tärkeää puhua myös henkisyydestä. Henkisyys voi ottaa eri muotoja myös uskonnottomien elämässä ja näkyä esimerkiksi luonnon arvostamisena ja sen pyhäksi kokemisena. Henkisyyden eri muotojen ja kohteiden kautta, keskittymällä yhteisiin arvoihin ja pyhän kokemuksiin, voitaisiin luoda yhteistä samaistumispintaa eri ihmisten ja maailmankatsomusten välille. Yhteistä pintaa voi etsiä kysymällä esimerkiksi “mikä on meille tärkeää?” ja “mitä kunnioitamme?”.

Tärkeistä ja arvostettavista asioista keskustelu luo siltaa myös politiikan ja katsomusten välille. Suomessa on ollut tapana erottaa politiikka ja uskonto tiukasti toisistaan, vaikka eronteko on ainakin osittain keinotekoinen. Kysymys “mikä on meille tärkeää” on helpommin lähestyttävä kuin “mihin uskot” ja se yhdistää katsomusten ja päivittäisen poliittisen keskustelun tasot.

Mietimme myös, miten helppoa uhriutuminen voi olla – ja miten kiinnostavaa se on median kannalta. Media etsii näkökulmaa ja otsikkoa, joka on “kiinnostava”, ja hyvin usein tämä kiinnostavuus liittyy uhripositioihin. Uskontoihin liittyen uhriutuminen/uhrin löytäminen on erityisen helppoa, joten erilaiset uhrikertomukset hallitsevat herkästi uskontoja käsittelevää journalismia. 

Totesimme, että konfliktiaiheissa jännitteen selkiyttäminen on tärkeää. Tässä tapauksessa selkiyttämistä voi tehdä esimerkiksi erottamalla uskonnon, uskonnollisuuden ja rituaalit toisistaan. Uskonto on katsomus, uskonnollisuus on uskonnon harjoittamista ja rituaalit liittyvät traditioon ja perinteiden vaalimiseen. Rituaalien tehtävä on antaa meille jatkuvuuden tunnetta ja liittää meidät osaksi suurempaa kokonaisuutta: “näin on tehty jo satoja vuosia”. Tällaisten kokemusten tarjoaminen on yksi koulun tehtävä, eikä perinne muutu automaattisesti uskonnolliseksi siitä, että se on esimerkiksi virsi.

Uskonnoista uutisointi herättää tunteita, mutta siihen liittyvä nykyinen tunnevalikoima on kovin kapea: tarjolla on lähinnä pöyristelyä, kummastelua ja huolta. Uskontoaiheisille keskusteluille tekisi hyvää, jos “keskiluokkainen kummastelu” vaihdettaisiin uteliaisuudeksi: “Miksi uskot noin/näet asian näin?”; “Mihin se liittyy?”; “Kerro lisää, tämä on kiinnostavaa!”. Uskonnot ja katsomukset kestävät tarkastelun ja puheeksi ottamisen, kunhan asenne ei ole lähtökohtaisesti negatiivinen. 

Enemmistö suomalaisista ei koe olevansa sen kummemmin uskovainen kuin uskoton. Uskonto voi kiinnostaa ateistiakin ja moni kuuluu kirkkoon ilman henkilökohtaista vakaumusta. Nuorten naisten maallistumisesta ja nuorten miesten hengellistymisestä puhutaan paljon, mutta kolme neljäsosaa nuorista ei kuulu kumpaankaan joukkoon. Miten tämä otetaan huomioon keskusteluissa?

Puhuimme myös länsimaisessa kulttuurissa vallitsevasta individualismin korostumisesta yhteisöllisyyden kustannuksella. Yhteisöllisyys on voima, joka pitää yhteiskuntaa koossa, ja yhteinäiskulttuurin murentuessa tämä voima on koetuksella. Mutta vaikka katsomukset moninaistuvat, voimme vahvistaa yhteisöllisyyttä tuomalla katsomuksia “päivänvaloon”, ottamalla ne osaksi jaettua todellisuutta. “Minulle antaa yhteyden tunnetta ja kuuluvuutta pelkästään se, että joku ihminen haluaa keskustella katsomuksestaan kanssani, oli sen katsomuksen sisältö mikä oli,” sanoi eräs keskustelija viisaasti.

Keskustelun lopuksi maalattiin esiin hauska mielikuva: voisiko tulevaisuuden ideaali olla, että eri uskonnot ja katsomukset nähtäisiin kuin sieninä metsässä? Metsässä on kaikenlaisia sieniä: sienet eivät ole sammaleen peitossa piilossa toisiltaan, vaan vaikka kaikki sienet ovat eri näköisiä, ne ovat silti yhdessä eikä sienimetsää olisi ilman niitä kaikkia. Tällaisessa sienimetsässä kävely voisi olla virkistävää.

PS: Lue myös Vikesin ensitunnelmat tapahtumasta!

Kuva: Vikesin toiminnanjohtaja Marjo Heinonen toivotti keskustelijat tervetulleiksi. Lähde: Tiina Helin, Vikes.